Mustatäplätokko, koukkuvesikirppu ja vaeltajakotilo – oletko aiemmin kuullut näistä vieraslajeista?

Itämeressä elää useita eri vieraslajeja, joista osa on vakiintunut elämään merialueillamme ja puolestaan toiset ovat uudempia tuttavuuksia. Esittelyssä Suomen merialueilla esiintyvistä vieraslajeista 10 esimerkkiä.

Vieraslajit ovat eliölajeja, jotka ovat siirtyneet luontaisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle ihmistoiminnan seurauksena. Itämereen vieraslajeja leviää muun muassa laivaliikenteen ja vesiviljelyn kautta. Laivaliikenteen mukana vieraslajeja kulkeutuu Itämereen esimerkiksi laivojen painolastivesien kautta sekä laivojen ja veneiden pohjiin kiinnittyneinä eliöinä. Osa Itämeressä esiintyvistä vieraslajeista ovat vakiintuneita, vanhempia tuttuja ja osa puolestaan lähivuosien uusia tuttavuuksia. Kaikki vieraslajit eivät ole haitallisia, mutta niiden vaikutuksia ekosysteemien toimintaan ja eliöyhteisöjen monimuotoisuuteen on vaikea tietää etukäteen. Haitallisiksi luokitellut vieraslajit uhkaavat luonnon monimuotoisuutta ja ekosysteemien toimintaa valtaamalla elintilaa ja syrjäyttäen kotoperäisiä eliölajeja.

Helsingin kaupunki on tehnyt vieraslajien seurantaa Uutelan Vuosaarenlahdella jo vuodesta 2008 lähtien. Vuosaaren sataman läheisyydessä sijaitseva Vuosaarenlahti on otollinen paikka vieraslajien seurantaan, sillä sinne laivaliikenteen mukana leviävät vieraslajit todennäköisimmin rantautuvat ensimmäisenä. Helsingissä on esimerkiksi havaittu Suomen vesialueiden ensimmäiset putkisieraintokot (Proterorhinus spp.). Usein uusia vieraslajeja havaitaankin ensimmäistä kertaa juuri seurantaohjelmien yhteydessä. Vieraslajien seurantaa velvoittavat useat kansainväliset sekä Itämeren laajuiset monimuotoisuusohjelmat ja -sitoumukset.

Ilmastonmuutoksen myötä lämpenevä merivesi tulee edistämään uusien vieraslajien leviämistä Itämereen. Vieraslajien vaikutuksia Itämeren eliöyhteisöihin on vaikea ennustaa etukäteen, mutta yhdessä muiden ympäristöongelmien, kuten rehevöitymisen tai saastumisen kanssa haitalliset vaikutukset voivat olla yllättävän suuria. Vieraslajien torjunta meriekosysteemeissä on haastavaa ja monesti mahdotonta, joten onkin tärkeää keskittyä ennaltaehkäisemään uudempien lajien leviämistä Itämereen.

Tutustu tarkemmin Suomen merialueilla esiintyviin vieraslajeihin!

1. merirokko (Amphibalanus improvisus)

Merirokko on pienikokoinen (n. 1 cm), siimajalkainen äyriäinen, joka on levinnyt Pohjois-Amerikasta Atlantin valtamereltä laivaliikenteen mukana Itämerelle jo 1840-luvulla. Merirokko elää toukkavaiheensa vedessä vapaasti liikkuen, kunnes kiinnittyy pintaan ja rakentaa itselleen suojaavan kalkkikuoren. Merirokko on vieraslajina vakiintunut Itämerelle Perämerta lukuun ottamatta. Kallioiden, kivien, simpukoiden ja levien lisäksi merirokot kiinnittyvät myös veneiden pohjiin ja esimerkiksi laiturirakenteisiin. Runsaat merirokkokasvustot haittaavat veneilyä, sillä ne lisäävät veden vastusta ja täten myös polttoaineen kulutusta. Ympäristöystävällinen merirokkojen torjuntatapa on veneen pohjan peseminen heinä-elokuun vaihteessa merirokon toukkien kiinnittymisen aikaan.

2. kaspianpolyyppi (Cordylophora caspia)

Tämä yhdyskuntina elävä polyyppieläin on levinnyt Itämerelle Mustanmeren ja Kaspianmeren alueelta jo 1800-luvun alkupuolella. Kaspianpolyyppi elää merirokon tapaan kiinnittyneenä kiviin, simpukoihin, vesikasveihin ja leviin sekä muihin rakenteisiin. Lämpimän murtoveden lajina kaspianpolyyppi viihtyy erityisen hyvin esimerkiksi voimalaitosten jäähdytysvesijärjestelmissä, joissa se aiheuttaa korroosioita ja haittaa laitosten lämmönsiirtoa.

3. vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum)

Tämä pitkulainen kotilo on levinnyt Itämerelle Uudesta-Seelannista 1900-luvun alkupuolella. Vaeltajakotilon arvellaan levinneen Eurooppaan 1800-luvun puolella laivojen juomavesitynnyrien kautta, sillä Uudessa-Seelannissa sitä esiintyy vain sisävesissä. Ensimmäinen havainto vaeltajakotilosta Suomen merialueelta on Ahvenanmaalta vuodelta 1926, ja myöhemmin Helsingistä 2008. Vaeltajakotilon mahdollisia vaikutuksia Itämeren eliöyhteisöihin ei tunneta kovin hyvin, mutta se on hyvä sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin ja tehokas lisääntymään myös suvuttomasti. Laji on levinnyt menestyneesti Itämerelle ja esimerkiksi Ahvenanmaan järviin.

4. kurtturuusu (Rosa rugosa)

Kurtturuusu on luokiteltu kansallisella tasolla haitalliseksi vieraslajiksi, eli sen kasvattaminen, myyminen ja ostaminen on kiellettyä. Kasvatuskiellon myötä kiinteistön omistaja tai -haltija on velvollinen torjumaan kurtturuusun leviämistä näivettämällä tai poistamalla esiintymät kokonaan. Itä-Aasiassa kotoperäinen kurtturuusu on alun perin tuotu vuonna 1796 Japanista koristekasviksi Eurooppaan. Suomessa kurtturuusu yleistyi pihoilla ja puutarhoissa 1900-luvun alkupuolella ja levisi nopeasti myös muualle ympäristöön.

Kurtturuusu leviää tehokkaasti etenkin saaristossa ja merenrannoilla, sillä kasvi sietää hyvin suolaa. Lisäksi kurtturuusun marjat eli kiulukat kulkeutuvat veden mukana helposti uusille kasvupaikoille. Merenrannoilla kurtturuusu muodostaa usein tiheitä kasvustoja, tukahduttaen alkuperäisen kasvilajiston. Kotoperäisten kasvilajien monimuotoisuuden lisäksi kurtturuusu uhkaa myös näitä kasvilajeja hyödyntävien hyönteisten ja muiden eliöiden esiintyvyyttä.

5. liejuputkimadot (Marenzelleria spp.)

Marenzelleria-suvun liejuputkimadoista on havaittu kolmea eri lajia Itämerellä, mutta niiden lajinmääritys on hyvin vaikeaa, joten useimmiten niihin viitataan lajiryhmänä. Liejuputkimatojen vapaasti vedessä uivat toukat ovat levinneet Pohjois-Amerikasta ja arktisilta merialueilta todennäköisimmin laivojen painolastivesien mukana Pohjanmereen ja Itämereen. Eteläisellä Itämerellä liejuputkimato havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 ja puolestaan Suomenlahdella vuonna 1990.

Monisukasmatoihin kuuluvilla liejuputkimadoilla on jaokkeellinen ruumis, ja jaokkeissa sivuttaiset sukasryhmät. Lisäksi matojen päässä on kaksi ohutta pitkää lonkeroa. Väritykseltään monisukasmadot voivat olla punaisia, vihreitä tai ruskeita. Murtovesilajina liejuputkimadot elävät merenlahtien ja jokisuistojen pehmeillä pohjilla kaivautuen pohjasedimenttiin. Merisedimenteissä liejuputkimadoista voi olla sekä hyötyä että haittaa; vähähappisilla alueilla ne hapettavat merenpohjan sedimenttejä kaivamiensa käytävien avulla, mutta voivat myös samalla aiheuttaa sedimenttiin varastoituneiden ravinteiden ja haitta-aineiden liukenemista veteen. Lisäksi liejuputkimadot kilpailevat ravinnosta ja elintilasta kotoperäisten merenpohjan selkärangattomien kanssa.

6. koukkuvesikirppu (Cercopagis pengoi)

Koukkuvesikirppu on suurikokoinen (<1 cm) planktonäyriäinen, joka on myös tehokas peto. Ravinnokseen koukkuvesikirppu saalistaa muuta eläinplanktonia, ja runsaslukuisena se voi muuttaa ravintoverkkojen toimintaa. Sen selkein tuntomerkki on pitkä peräpiikki, jonka kärjessä on koukkumainen mutka. Koukkuvesikirppu on levinnyt Itämereen todennäköisesti laivojen painolastivesien mukana Kaspianmereltä. Suomenlahdella ja Riianlahdella lajia havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1992. Itämereltä koukkuvesikirppu on vielä myöhemmin levinnyt Pohjois-Amerikan suurille järville aiheuttaen siellä isoja muutoksia ravintoverkkojen rakenteissa.

Koukkuvesikirput kilpailevat ravinnosta kalojen kanssa, ja kasvavan saalistuspaineen myötä ne voivat muokata eläinplanktonyhteisöjen rakennetta merkittävästi. Toisaalta tietyt kalat myös käyttävät koukkuvesikirppuja ravintonaan. Suurina esiintyminä koukkuvesikirput limaavat kalaverkkoja, trooleja ja muita pyydyksiä niihin takertuessaan, aiheuttaen haittaa kalastajille. Etenkin Pohjois-Amerikassa koukkuvesikirppujen leviämistä on yritetty torjua kannustamalla kalastajia puhdistamaan kalastusvälineensä ennen uusille vesialueille siirtymistä.

7. sirokatkarapu (Palaemon elegans)

Kotoperäistä leväkatkarapua (P. adspersus) muistuttava sirokatkarapu on voimakkaasti levinnyt Itämerelle 2000-luvun alkupuolella ja havaittu ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 2003. Sirokatkaravun erottaa useimmiten leväkatkaravusta ruumiin punaruskeasta pystyraidoituksesta ja saksien tyven voimakkaan sinisistä raidoista. Molempien lajien raajat ovat muuten väritykseltään sinikeltaraidalliset. Täysikasvuiset sirokatkaravut kasvavat 3–6 cm pituisiksi.

Sirokatkaravun epäillään levinneen Itämereen laivaliikenteen mukana Välimereltä ja Mustalta mereltä, vaikka sen luonnollinen levinneisyysalue ulottuukin Atlantin länsirannikolle ja Pohjanmerelle asti. Sirokatkaravut syövät mm. levää, kasvijätettä ja selkärangattomia. Kaikkiruokaisina ne ovat hyviä kilpailijoita ja ovat mahdollisesti paikoitellen syrjäyttäneet Itämeren alkuperäisiä lajeja.

8. tiikerikatka (Gammarus tigrinus)

Tiikerikatka on leväkatkojen sukuun kuuluva noin 4–11 mm mittainen äyriäinen. Sen voi tunnistaa keltaisen selän tummista poikkisuuntaisista raidoista. Muutkin katkalajit voivat olla väritykseltään raidallisia, mikä vaikeuttaa niiden erottamista toisistaan. Tiikerikatka elää vesikasvillisuuden seassa sekä hiekkaisilla että kivikkoisilla pohjilla, ja se pystyy sietämään vaihtelevia suolapitoisuuksia sekä lämpötiloja.

Pohjois-Amerikasta Atlantin rannikon jokisuistoista kotoisin oleva tiikerikatka on todennäköisemmin levinnyt painolastivesien mukana Isoon-Britanniaan jo 1930-luvulla. Myöhemmin 1950-luvulla sitä istutettiin Saksassa kalanruoaksi jokiin, jonka myötä se levisi laajemmin Euroopan sisävesiin ja Itämereen. Suomessa ensimmäiset havainnot tiikerikatkasta ovat vuodelta 2003 Haminan satamasta ja 2007 Helsingistä. Jo vuonna 2007 tiikerikatkaa esiintyi Helsingin vesissä runsaasti useilla ranta-alueilla. Tiikerikatka on aggressiivinen kilpailija, joka syrjäyttää kotoperäisiä katkalajeja ja muita selkärangattomia.

9. mustatäplätokko (Neogobius melanostomus)

Mustatäplätokko on laajasti Suomen rannikkoalueille levinnyt merenpohjan kala. Se muistuttaa mustatokkoa (Gobius niger), sillä molemmilla kaloilla on tokoille ominaisesti yhteen kasvaneet vatsaevät ja lähes toisissaan kiinni olevat selkäevät. Mustatäplätokon kuitenkin tunnistaa helposti sen etummaisen selkäevän takaosan mustasta täplästä, joku puuttuu muilta tokoilta. Lisäksi se on mustatokkoa suurikokoisempi ja voi kasvaa jopa 25 cm mittaiseksi. Mustatäplätokko viihtyy matalassa vedessä ja on aktiivisin ilta- ja yöaikaan.

Mustanmeren ja Kaspianmeren alueilta kotoisin oleva mustatäplätokko on levinnyt Itämereen laivojen painolastivesien mukana. Ensimmäisen kerran lajia havaittiin Puolan rannikolla vuonna 1990, ja myöhemmin Suomen vesialueilla vuonna 2005 Kaarinassa ja 2009 Helsingissä. Mustatäplätokko on vakiintunut lähes kaikkialle, mihin se on levittäytynyt. Se kilpailee voimakkaasti ravinnosta ja elintilasta, syrjäyttäen kotoperäisiä merenpohjan kalalajeja sekä muita pohjaeläinsyöjiä. Lisäksi se sietää hyvin esimerkiksi veden alhaista happipitoisuutta. Jos kalastaessa saaliiksi tarttuu mustatäplätokko, sitä ei saa palauttaa takaisin veteen ja havainnosta tulee ilmoittaa Luonnonvarakeskukselle.

10. putkisieraintokot (Proterorhinus spp.)

Putkisieraintokot ovat matalassa vedessä kivien ja kasvillisuuden seassa viihtyviä makean- ja murtoveden pohjakaloja. Ne ovat väritykseltään rusehtavia ja niillä on kyljissään epäsäännöllisen muotoisia pystysuuntaisia mustia raitoja. Putkisieraintokot kasvavat noin 11 cm mittaisiksi, ja ovat täten yleensä mustatäplätokkoja pienikokoisempia. Putkisieraintokoilla on suun yli ulottuvat putkimaiset sieraimet, toisin kuin muilla Suomen vesillä esiintyvillä tokoilla.

Putkisieraintokot ovat levinneet Itämereen Mustanmeren ja Kaspianmeren alueilta. Niitä havaittiin ensimmäisen kerran Helsingissä vuonna 2020, ja myöhemmin itäisellä Suomenlahdella vuonna 2022. Proterorhinus-sukuun kuuluvia putkisieraintokkoja on vaikea tunnistaa lajilleen, mutta ainakin kolmea lajia on havaittu Itämeressä: putkisieraintokko (P. marmoratus), idänsieraintokko (P. semipellucidus) ja tonavansieraintokko (P. semilunaris).

Lue lisää vieraslajeista.

Lähteet:

HELCOM (2023). HELCOM Thematic assessment of hazardous substances, marine litter, underwater noise and non-indigenous species 2016-2021. Baltic Sea Environment Proceedings 190. https://helcom.fi/post_type_publ/holas3_haz/

Vieraslajit.fi [luettu 10.8.2026]